|
|
Mikael Fränti
En minä tälläkään palstalla kirjoittaisi ilman Kajaania. En ilman äitiäni, jolle tuli 1950- luvun lopulla elokuvakritiikistäkin maineikas Ylioppilaslehti, en ilman sitä aktiivisen kulttuuri-innostuksen piiriä, jonka ansiosta teinien näytelmä- ja kuvataidekerhojen lisäksi syntyivät elokuvakerho Katekino ja elokuvalehti Méliès.
Jokaisella meistä on taustansa, joka johdattaa ja sytyttää. Tausta palasi mieleeni, kun avasin Filmihullun uuden numeron. Lehden antia ovat loistavat artikkelit tekijänpolitiikasta ja amerikkalaisista ohjaajista, joiden tuotantoa on esitelty kesäkauden aikana televisiossakin. Niin kuin Alfred Hitchkockin tai John Fordin, joiden tekemistä ja taidetta opimme ymmärtämään aikanaan koulupoikina Kajaanissa.
Filmihullu kirjasi artikkeleihinsa elokuvataiteen parasta perintöä, jonka pohjalta tässäkin kirjoitellaan Ei sitä voi kieltää, vaikka ei ole jääty suinkaan vanhaan märehtimään.
Monet meistä Kajaanin piirin filmihulluista muuttivat opiskelemaan Helsinkiin. Yhdestä tuli elokuvatutkija ja elokuvakirjojen tekijä, toisesta elokuvaohjaaja, jonka nuorisoelokuvan Täältä tullaan elämä! näki teattereissa aikanaan puoli miljoonaa suomalaista.
Harvinaista kyllä, mutta jotkut filmihulluista jäivät 1960- luvulla Kajaaniin, jatkamaan teinien aloittamaa elokuvakulttuurityötä. Sellainen on Tapio Nevalainen, joka on vetänyt elokuvakerhoa ja hoitanut kirjastokinoa. Hän on pitänyt yrittäjänä vielä yllä elokuvateatteria, uskonut elokuvaan, että se on voinut menestyä valkokankaallakin.
Filmihullun kesänumero antaa aihetta myös suruun. Lehdestä sai lukea, että Kajaaniin jääneen Nevalaisen elämäntyö aiotaan mitätöidä kunnallispoliittisen juonittelun takia. Kajaanin elokuvatoimintaa ollaan siirtämässä helsinkiläisten markkinamiesten haltuun.
Hävetkää kajaanilaiset! Eikö juuri paikallista toimijaa tulisi tukea. Eikö pitäisi olla ylpeitä heistä, jotka jäävät synnyinkaupunkiinsa aikana, jolloin pääkaupunkiseutu tukehtuu.