|
|
Kainuun Sanomat 14.1.2004:
Pianisti ja Diktaattori Elokuvakerhojen keväässä
Aina ajankohtaista Chaplinia katsoessa on vaikea uskoa, että Diktaattori on tehty jo vuonna 1940 Seppo Turunen
Joka kerta, kun katson Charles Chaplinin Diktaattorin, tarkistan vuoden, jolloin se on tehty. Kyllä, ihan oikein. Se on vuodelta 1940 ja kuitenkin se näkee Saksan fasismin kauheuden tarkemmin, kuin silmänsä siltä sulkenut ja tietämättömyyttään keskitysleireistä vakuuttanut muu maailma. Nyt Diktaattori esitetään uljaana restauroituna kopiona Kajaanin ja Kuhmon Elokuvakerhojen kevätsarjassa.
Siinä, missä Chaplin katsoo eteenpäin, Puolan juutalainen Roman Polanski yrittää ymmärtää mennyttä ja omaakin lapsuuttaan Wladyslaw Szpilmanin muistelmakirjaan perustuvassa elokuvassaan Pianisti (2002). Elokuvakerhon kevätkauden aloittava Pianisti on yksi viime vuoden puhutuimpia elokuvia maailmassa, karu, yhden natsismin uhrin kertomus tapahtumista, jotka eivät missään saisi enää toteutua.
On muuten jännittävää katsoa, kumpi viime vuoden Oscareita kahmineista leffoista, Pianisti vaiko Chicago-musikaalin uudelleenlämmitys muistetaan vielä tulevaisuudessa vuonna pottu. Toivon, että Pianisti, pelkään, että Chicago.
Adrien Brody on pianisti toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa Roman Polanskin Oscar-palkitussa elokuvassa.
Sarjan toinen elokuva edustaa kovaa ja raakaakin hongkongilaista todellisuutta ja rikoselokuvaa. Andrew Laun ja Alan Makin Infernal Affairs (2002) katselee Hongkongin rikollismaailmaa niin poliisin kuin mafiosonkin silmin. Kotimaassaan reilu vuosi sitten levitykseen tullut gangsterikuvaus voitti lippuluukuilla kaikki muut elokuvan ihmemaassa katsojille tarjotut tuotteet, eikä ihme, sen verran kiinnostava kaverusten näkemys poliisiin soluttautuneen rikollisen ja gangsteriksi ujuttautuneen poliisin kaksinkamppailusta on. Kiinnostavaksi leffan tekee sekin, että Brad Pitt kuuluu ostaneen sen uudelleenteko-oikeudet Hollywoodiin.
Aina, kun Lars von Trier tekee elokuvan, kyseessä on tapaus. Paitsi, että mies osa markkinoida ohjauksiaan lentokammollaan ja muilla ulkoelokuvallisilla ansioilla, hän ei jätä katsojaa koskaan kylmäksi. Eipä hän päästä yleisöään myöskään helpolla, mutta se, joka jaksaa katsoa milloin käsivarakameraa, milloin aidossa valossa kuvattua, uskaltaa varmasti uppoutua kolmeksi tunniksi liidulla lattiaan piirrettyjen lavasteiden maailmaankin. Dogville (2003) on paitsi elokuvallinen kokeilu, myös huima näyttö siitä, mihin ohjaaja onnistuu innostamaan sellaisenkin leffataivaan kiintotähden kuin Nicole Kidmanin. Itse olen sitä mieltä, että entisestä Tomppa Cruise - Nicole Kidman -pariskunnasta juuri viimeksi mainittu on oikea näyttelijä. Charlie Chaplin kertoo mainiossa omaelämänkerrassaan, kuinka hän ehkä olisi tehnyt toisenlaisen Diktaattorin (1940), jos olisi syksyllä 1939 tiennyt, millaisen verimessun Adolf Hitler lopulta Eurooppaan järjesti. Natsien mielipuolisella murhanhimolla kun ei oikeastaan olisi voinut hassutella. Mutta millaisen satiirin hän sitten olisi voinut tehdä? Entä millaisia näistä nykyajan Adenoid Hynkeleistä muka tehdään, kun kaikki kuitenkin jo tiedetään? Ei minkäänlaisia. Joskus pienenä poikana onnistuin näkemään elokuvan Musta Orfeus, eikä käsitykseni Rio de Janeirosta rakkauden ja kuoleman kaupunkina ole sen jälkeen muuttunut. Fernando Meirellesin ohjaus City of God (2002) vain vahvistaa kuoleman puolta tässä käsityksessäni. Slummeista ei nousta, jos sinne kerran synnytään.
Motownin äijät äänessä
Olipa kerran Detroit ja siellä levy-yhtiö nimeltä Motown. Loppu onkin legendaa, mutta kenen ansiosta? Perustaja Berry Gordyn? Huippulahjakkaiden tuottajien? Ei, vaan nimettömien ja valokuvissakin päättömien studiomuusikoiden. Tästä poppoosta, The Funk Brotherseista, Paul Justman on laatinut dokumenttielokuvan Standing in the Shadows of Motown (2002), ja aiheesta onkin. Luvassa on yhä hengissä olevien muisteluksia, mutta myös konsertti, jossa äijät panevat parastaan. Kun Euroopan filmiakatemia tulkitsi pari vuotta sitten Francois Ozonin 8 naisen kaikki kahdeksan naista vuoden parhaaksi naisnäyttelijäksi, mainetta ja kunniaa sai oikeastaan tämän nuoren ranskalaislupauksen heikoin elokuva. Hiekan peitossa (2001) on ehdottomasti naislaumaa intensiivisempi ja mieltä kouraisevampi juttu, eikä Swimming Pool (2003) sille paljon häviä. Naiselokuva, ehdottomasti. Siis siinä missä edellinen eli Motown edustaa äijäosastoa.
Amerikan kriitikko pyssyjen kimpussa
Michael Mooresta tuli kansainvälinen kuuluisuus, kun puki dokumentiksi amerikkalaisen asehulluuden. Ja vielä kuuluisampi hänestä tuli viimevuotisessa sodan varjossa järjestetyssä Oscar-gaalassa, kun julisti häpeää sinulle, herra Bush: ”Tälle sodalle ei ole mitään syytä.” Eiväthän kaikki Mooren tempauksesta pitäneet, mutta niin vain Bowling for Colombine (2002) nappasi dokkari-Oscarin.
Bowling for Columbine käy kiinni härkää sarvista vai pitäisikö sanoa uskaltaa kurkistaa pyssyyn toisestakin päästä. Joka tapauksessa mies on yksi niistä demokraattismielisistä bushismin kriitikoista, joilla on oikeastikin sanottavaa. Provokatiivisesti Moore kysyy, onko mitään mieltä etsiä syytä kahden koulupojan tekemään 13 ihmisen murhaan ja omiin itsemurhiinsa tietokonepeleistä, kun nuorukaiset nähtiin ennen verilöylyä keilaradalla? Josko se teki heistä murhaajia? Vai olisiko syynä se, että aseita saa joka paikasta ja niitä myös käytetään? Ihan niin kuin meillä vessapaperia.
Alain Corneau teki joku vuosi sitten unohtumattoman kauniin elokuvan Kaikki elämäni aamut viola da gamban soittajista. Taiteellisella päällä mies on myös uusimmassa ohjauksessaan Nöyrin palvelijanne (2003), ja kulttuurien törmäyksestä tässäkin on kyse, vaikkakin tällä kertaa peräti globaalissa mitassa. Japanissa syntynyt ja kasvanut ja japania puhuva ranskalaiskirjailija yrittää sopeutua aikuisena japanilaisyhteiskuntaan, mutta eihän siitä tahdo tulla mitään.
Nicole Kidman hakee turvaa
liitukaupungista Lars von Trierin ohjaamassa Dogvillessa.
Andy Lau ja Tony Leung
ottavat toisistaan mittaa Hongkong-mäiskeessä Infernal Affairs.
Ludivine Sagnier rentoutuu uima-altaalla Francois Ozonin uusimmassa
elokuvassa.
Kajaanin Elokuvakerhon kevätsarja Kino Kalevalassa lauantaisin klo 15, Kuhmon sarja sunnuntaisin Pajakka-salissa klo 16. 17.1. Pianisti, 31.1. Infernal Affairs, 14.2. Dogville, 28.2. Diktaattori, 13.3. City of God, 27.3. Standing in the Shadows of Motown, 3.4. Swimming Pool, 24.4. Bowling for Columbine, 8.5. Nöyrin palvelijanne. Kausikortit 25/17 euroa. Elokuvista lisää kerhon nettisivuilla www.saunalahti.fi/elokuvat