|
|
Åke Lindman kuvasi elokuvaansa Etulinjan edessä Kuhmossa viime kesänä.
Viime aikoina on kohtalo hellinyt minua kolmella vaikuttavalla elokuvalla. Nämä ovat katsomisjärjestyksessä Pikku Ilona ja hänen karitsansa (TV), Koirankynnen leikkaaja ja Etulinjan edessä.
Pikku Ilona on luettelossa mukana sen vuoksi, että se on ensimmäinen elokuva, jonka elämässäni näin. Tämä tapahtui Pyhännän Viitamäen maamiesseuran talolla vuonna 1957. Tunnelma oli vahva, sen muistan aina. Eiköhän pimeässä pitänyt vähän itkeä tirauttaa…
Koirankynnen leikkaaja puolestaan kuvaa hyvyyttä ja huolehtimista sellaisella otteella, ettei sitä monesti edes valkokankaalla näe. Eivät silmät pysyneet kuivina Koirankynnen leikkaajassakaan.
Harmi vain, että Etulinjan edessä jäi ajallisesti viimeiseksi, sillä olisi ollut todella hienoa ikään kuin jatkaa elokuvan tapahtumia siviilissä Mertsi Vepsäläisen kohtaloissa.
Etulinjan edessä -elokuva esitettiin Kuhmon Korpikinossa sunnuntaina kutsuvieraille, ja ohjaaja Åke Lindman kertoi elokuvan toimivan veteraanien ehdoilla.
”Voitte luottaa siihen, että tapahtumat menivät juuri niin kuin ne elokuvassa esitetään”, Lindman vakuutti.
Hänen sanoillaan oli katetta kahdestakin syystä: elokuvan teossa oli käytetty arkistomateriaalin lisäksi päähenkilöksi kohoavan Harry Järvin ottamia valokuvia. Järv esiintyy elokuvassa omana itsenään tapahtumien kertojana.
Kertojan käyttö ruotsinkielisen JR 61 kohtaloita kuvaavassa Etulinjan edessä -elokuvassa toimii hyvin. Samoin valokuvat ovat omiaan antamaan dokumentaarista uskottavuutta.
Lisäksi kankaalla vilahtaa päivämäärä, jolloin kuvattava tapahtuma on oikeasti sattunut. Myös roolihahmoa vastaa elävä tai elänyt henkilö.
Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että kyse on uudenlaisesta sotaelokuvasta.
Päähenkilö luutnantti Harry Järv, Tobias Zilliacus, on johtajana luutnantti Koskelan tyyppiä. Hän ei kaipaa pokkurointia, mutta asialliset hommat pitää tehdä kunnolla. Hän on miestensä mukana vaarallisissa tiedustelu- ja vanginsieppausoperaatioissa, joita Järvin uralle kertyi yli kaksi sataa.
Jotenkin joutui miettimään näiden retkien tarkoitusta, sillä paljonko tavallinen musikka tiesi tärkeistä asioista. Tuskin muuta kuin sen, milloin on vartiovuoron ja tsajunjuonnin aika.
Ainakaan tieto suurhyökkäyksen lähestymisestä ei mennyt päämajaan saakka. Varoituksen sanoja tuli paremmin Ruotsista päin kuin omilta etulinjan miehiltä.
Myös jatkuva hyökkäily rauhallisen asemasodan aikana naapurin tukikohtiin oli selvää veren kaivamista nenästä - mutta kun isot herrat vaativat, Järv tietenkin totteli.
Toiseksi päähenkilöksi kohoaa everstiluutnantti Alpo Marttinen, Ilkka Heiskanen, joka loi JR 61:stä Tienhaaran tulimyrskyn kestäneen valiojoukon.
Tämä saavutus teki hänestä Suomen nuorimman everstin ja Mannerheim-ristin ritarin.
Kun näin Heiskasen Marttisena ensimmäisen kerran, ajattelin, että onpas Lindmankin mennyt lankaan ja tehnyt komentajasta Lammio -tyyppisen tyhmän paskiaisen.
Onneksi ensivaikutelma petti, ja Marttisesta tulee miesten mies. Eri asia tietenkin on, kannattaako rykmentin komentajan mennä henkeään kaupalle aivan etulinjaan, vaikka kyse olisikin Marskin kiitosten välittäminen miehille.
Kun Marttinen on supisuomalainen mies, joutuu hän parantelemaan kouluaikojen jälkeen pahoin ruostunutta ruotsin taitoaan. Ja hyvinhän ruotsi Marttiselta taipuu.
Kielikysymys on varmaan oikeasti tuonut eteen monenlaisia pulmia, elokuvassa niistä selvitään hyvin. Kielten sekoitus on joskus melkoinen, kun miehet puhuvat keskenään ruotsia, vastaavat suomalaisille suomeksi ja taas vaihtavat kieltä.
Suomen lukko, Tienhaara, pysyy kiinni ja tie Helsinkiin tukittuna. Kesän 1944 ratkaisut siirtyvät Talin-Ihantalan seudulle, minne Marttinenkin miehineen joutuu. Näistä jatkotapahtumista Lindman suunnittelee seuraavaa elokuvaansa Tali-Ihantala 1944.
Aloitteen tekijänä Etulinja edessä -hankkeessa on toiminut VTT:n johtava tutkija ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Stefan Forss, jonka isä oli rintamalla Harry Järvin lähin alainen vuonna 1942.
Forss on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä kirjailija, reservin kapteeni Benedict Zilliacuksen kanssa. Tämä toimi tykistöupseerina mm. Ihantalassa.
Molempien elokuvien taustavoimana on Syväriltä Kannakselle -elokuvien Tuki ry, jonka puheenjohtajana toimii amiraali Jan Klenberg. Elokuvahankkeen suojelija on presidentti Mauno Koivisto.
Niin se on tuo aika kulunut ja kehitys kehittynyt, että Suomi-konepistooli on lähes tuntematon kapine nykyruotuväen käyneelle sotilaalle, Emmasta nyt puhumattakaan.
Asevastaava Markku Uosukainen oli tehnyt hyvää työtä valmentaessaan näyttelijöitä. Tappokaluja käsiteltiin luontevasti.
Myös tehosteet olivat vaikuttavia. Ei ihme, että elokuvaa kuvattiin niin paljon Vuosangassa. Siellä on ollut tilaa paukutella, kuten Åke Lindman totesi.
Yksi vaikuttavimpia kohtia elokuvassa on kapteeni Renvallin, Riko Eklund, antama jatkosodan eräs tärkeimmistä tykistön tulikomennoista: ”Minun käskystäni ja vastuullani: TULTA, TULTA, TULTA!”
Paine Kivisillan hyökkäyskohdassa pieneni välittömästi, kun vihollisen rivit harvenivat tarkassa tykistötulessa.
Tässä kohtaa joutui jälleen pohtimaan, menettelivätkö venäläiset todella niin, että ryntäsivät kuolemaa halveksuen päin, mutta kun yritys tyssäsi, se tyssäsi totaalisesti. Viholliset kääntyivät pois ja menivät kuin Viisikko kello viiden teelle kesken seikkailun. Ilmeisesti näin tapahtui.
Ja uskottavahan se oli, kun kerran Åke Lindman niin vakuutti.
Lindmanin sanoille löytyi muuten elävä tuki. Hän on Jaakko Huotari, Talin ja Ihantalan veteraani.
”Juuri niin ne tuli… ja niin paljon, jotta niille ei meinannut mahtaa mitään. Joskus tulivat uniinkin”, Huotari totesi.
Elokuva loppuu sillä tavoin kesken, että on helppo odottaa jatko-osaa. Juuri tämä odotus pelastaa pienoiselta lässähtämisen tunteelta. Tali-Ihantala 1944 -elokuva on ehdottomasti tehtävä!
Seppo Kämäräinen